Alanvaihto – minun polkuni

Hyvinvointi
Kotikonttori on toistaiseksi ruokapöydän ääressä.

Olen pitänyt taukoa blogin puolella ja suurin syy on oikeastaan ollut kuvankäsittelyohjelman puuttuminen. En ole vieläkään ehtinyt sellaista itselleni asentaa, mutta ajattelin että kännykkäkuvat ja aiemmat, julkaisemattomat otokset ovat aivan buenoita tähän.

Somen puolelta moni onkin varmaan huomannut iloiset uutiset; sain mahtavan työpaikan oululaisesta digitoimistosta ja nyt ensimmäinen kuukausi on jo takana! Tänään halusinkin kirjoittaa omasta polustani ja siitä millaisia fiiliksiä ehtii tulla vastaan matkalla kohti omannäköistä työelämää. Asuinpaikka on jo vaihdettu etelästä pohjoiseen ja ruuhkista metsän huminaan tunturin juurelle.

Tunturin päällä auringonlaskusta nautiskelemassa.

Kun rakkaat työt businessilmailussa loppuivat kuin seinään joitain vuosia sitten (yhtiö joutui Jenkkien pakotelistalle), jouduin pohtimaan mitä oikeastaan haluan tehdä. Hakea Finskille emännäksi? Se ei tuntunut tarpeeksi haastavalta ja toisekseen pienten lasten kanssa sellainen vuorotyö ei vain kutsunut. Ilmailu on silti aina rakas ja muistelen niitä vuosia todella lämmöllä ja rakkaudella ja olen kaikista niistä kokemuksista, käymistäni paikoista ja mielettömistä työkavereista kiitollinen.

Pelkkä myynti ei tuntunut omalta ja kuten luontevaa entiselle lentoemännälle on, viihdyin asiakkaiden parissa. Minua kiinnosti valtavasti myös digimarkkinointi ja samalla kismitti kun en tajunnut siitä juuri mitään. Luovuudelle annoin tilaa valokuvausopintojen aikana ja tuolloin kiinnostus digimarkkinointia kohtaan vahvistui. Sainkin itselleni harjoittelupaikan täällä paikallisesta mainostoimistosta. Korona toi kuvioon omat mausteensa ja oppisopimuspaikka muuttui työssäoppimiseksi. Eli virallisesti tuona oppimis- ja opiskeluaikana olin työtön.
Työtön. Se sana tuntui jäätävältä. Vaikka järki sanoi, että oppimisen myötä pääsen töihin, jotka minua oikeasti kiinnostavat, pidin itseäni epäonnistuneena. Miten lähes 40v. kahden lapsen äiti voi olla työtön!?!

“Työtön. Se sana tuntui jäätävältä.”

Mutta tiedätkö mitä? Tuo aika pakotti minut katsomaan itseäni peilistä ilman suojakerroksia ja titteleitä joiden takana lymyillä. Hyväksynkö itseni ihan vain tällaisena? Pidänkö itseäni arvokkaana? Olenko mitään ilman sitä työlokeroa? Olenko hyödyllinen ja tarvitseeko minun olla? Eikö tässä vaiheessa elämää kaiken pitäisi jo olla selvää? Kaikenlaista hassua pyöri päässä tuona aikana vaikka samaan aikaan olin innoissani kaikesta oppimastani.

Kuvissa hetkiä kännykällä ikuistettuna.

Opiskelu ja tuo erikoinen jakso elämässä kannatti, nyt teen haastavia töitä asiakkaiden parissa digimarkkinoinnin maailmassa. Entäs se kipuilu? Jatkoin sitä niin kauan kunnes olin käynyt läpi jokaisen typerän kysymyksen pääni sisällä ja todennut että olen aivan helvetin jees juuri tällaisena kuin olen. Tuona aikana minulla oli enemmän aikaa lapsille ja sain koulutettua koiranpentumme yhteiskuntakelpoiseksi. Kaikelle on siis aikansa. Vanha totuus, mutta se täytyy kokea itse.

Jos yhtään pohdit, että oletko oikealla polulla ja tyytyväinen siihen mitä teet, kannustan pohtimaan lisää. Minua se ei ainakaan jättänyt rauhaan ennen kuin tein asialle oikeasti jotain. Monet pitävät minua rohkeana kun teen näitä päätöksiä ja vaihdan suuntaa. Itse ajattelen asian niin, että on todella rohkeaa jäädä siihen mikä ei tunnu omalta. Se vie varmasti väärään suuntaan ja sinne apaattisena talsiminen se vasta rohkeaa onkin.

Mitä sinä tekisit jos et pelkäisi?
Tunnistatko muuten mistä kirjasta tämä kysymys on lainattu?

Tapionniemi

Polun valitsemisen sijaan,
mitäpä jos loisit aivan uuden?

Käsitöitä

Hyvinvointi

Olen sen verran onnekas, että minulla on kummitätinä todellinen käsityövelho Ritva. Minut on pidetty lämpimänä pienestä pitäen hänen luomuksillaan. Kun meidän lapset syntyivät, Ritva teki heille mitä ihanampia villavaatteita. Nyt nuo kaikista pienimmät luomukset on säilötty odottamaan seuraavia sukupolvia. Meidän perheessä jokaisen jalassa on useimmiten Ritvan tekemät, mielettömän kauniit villasukat. Tosin Halla pitää villasukkia erittäin maukkaina ja muutama pari on valitettavasti ottanut osumaa.

Viimeisimmät kaunottaret

Olen tilannut Ritvalta paljon erilaisia villajuttuja varsinkin nyt kun olemme muuttaneet tänne pohjoiseen ja tämä kirjoitus on kiitos kaikista niistä.

Valokuvatessa näpit jäätyy helposti joten kysyin Ritvalta voisiko hän tehdä minulle lapaset, joista sormet saa tarvittaessa esiin. Nämä lapaset ovat olleet aivan mahtavat ja paljon käytössä. Ja kaiken huipuksi ne ovat tosi kauniit!

Talvella laitan alle sormikkaat, keväällä ja syksyllä lapaset riittävät yksinään.

Joitain vuosia sitten tilasin Ritvalta pehmoisen ja lämpimän villatakin. Tästä tuli heti minun lemppari ja tämä on käytössä vuoden ympäri. Villatakki on tosi lämmin, mutta silti kevyt. Mallin bongasin Kalastajan Vaimon blogista. Pinterestistä löytyi kuva.

Tykkään käyttää pitkiä mekkoja myös talvisin, mutta pitkistä saappaista ja merinovillakerroksista huolimatta jalat meinasivat jäätyä. Niinpä Ritva teki minulle nämä kaunottaret; polven yli nousevat säärystimet.

Tyttäremme on himoinnut samanlaisia säärystimiä jo jonkin aikaa. Hän sai samanlaiset, mutta toiveidensa väreillä 🙂 Paketissa tuli yllätyksenä mukana samaa tyyliä lapaset.

Täytän kesällä 40 ja kummitädin lahja tuli jo näin talvella, jotta pääsisin nauttimaan siitä kylmillä keleillä: kaunistakin kauniimpi islantilainen Riddari neule! Hän teki sen viikossa!!!

Ja nuo ihanat porolapaset, ne sain joululahjaksi.

Välillä haaveilen, että itsekin osaisin kutoa. Ystäväni (toinen käsityövelho) lohdutti, että sullahan on maalaaminen. Niinpä, siinä minulla on työmaata loppuelämäksi! Onneksi meidänkin sukupolvessa on paljon käsitöistä innostuneita, taitavia tekijöitä. Villasukkia meinaan kuluu melkoista tahtia!

Kuvat talven kauniissa valossa allekirjoittaneesta otti Keijo Lehtimäki.
Pysytään lämpiminä ja nautitaan upeasta talvesta!

Sydäntalvea

Hyvinvointi
Valtavaara pastelleissa

Joulu meni rauhallisesti kotosalla ja Kemijärven mummilassa. Oli ihanaa nukkua kunnolla, ulkoilla ja herkutella. Joulu riisuttiin kodista jo ennen loppiaista, mutta vielä fiilistellään kynttilöillä ja takkatulen ääressä pitkät ajat.

Nyt eletään todella sydäntalvea, tammikuun alkua. Meidän elämä pyörii tällä hetkellä vahvasti ulkoilun parissa. Lapset ovat nyt todella heränneet laskettelun ja lautailun ihanuuteen ja sehän sopii meille. Nauroin tuossa yksi päivä että mä elän erilaisissa kerrastoissa ja heittelen päälle tarvittavaa toppa/untuvakerrosta 😀 No okei, töihin laitan jotain muuta päälle sentään.

Tässä muutamia kännykkäräpsyjä rinteestä. Niistä näkee aika hauskasti kuinka pimeys hiipii tunturiin iltapäivällä. Mäessä on kyllä aina ihanaa ja edelleen huokailen tätä kauneutta kun lasken muksujen perässä.

Monista varmasti on edelleen tosi outoa, että me asutaan täällä hiihtokeskuksen kupeessa vaikkei kumpikaan ole edes tunturissa töissä. Meille tämä paikka vaan sopii kuin nenä päähän ja olen erittäin onnellinen meidän (rohkeasta?) muuttopäätöksestä.

Korona ei ole vaikuttanut elämään paljoa edelleenkään. Toki maski on kasvoilla kaupoissa jne. ja reissut on jääneet reissaamatta, mutta en ole niitäkään hirveästi kaivannut. Välillä haaveilen aikuisten viikonlopusta Helsingissä tai rantalomasta jossain kaukana, mutta niiden aika tulee. Lentoemäntäaikoina sai reissata niin paljon, etten koe jääväni mistään paitsi.

Juhannuskallio, Ruka

Halla murunen on jo 4,5kk. Jossain vaiheessa se vain rauhottui huomattavasti ja on jo oikein ihana vanutettava ja pusutettava karvapallo. Katsokaa nyt sitä millainen mamman koiruli se on!

Mahtavaa, että eteläänkin tuli lunta ja jengi pääsee sielläkin talvilajien pariin ja ihan vaan fiilistelemään lumen kauneutta!

Toivotan siis punaisia poskia ja iloisia hymyjä ensi viikkoon!

Elämää hetkissä

Hyvinvointi

Nyt on aatonaatto. Takapihalta kaadettu (ei niin kaunis) kuusi koristeltiin eilen ja viimeiset jouluherkut ostettiin aamulla. Kinkku kypsyy uunissa ja ulkona alkaa hämärtää. Sytyttelin jo kynttilät ulos samalla kun tulin Hallan ja muksujen kanssa lenkiltä. Halla täytti eilen jo neljä kuukautta ja tuntuu jo niin isolta koiralta. Vaikka onkin ihan höppänä pentu vielä!

Äitini koristelee verantansa aina vuodenajan mukaan. Joulu on aivan paras!

Tämän vuoden viimeiset viikot ovat minulla menneet vahvasti pysähtyen omien ajatusten äärelle. Joitain viikkoja sitten sain todella kovan reality checkin kun erittäin rakas ja läheinen ihminen kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Kyseessä oli onneksi väärä hälytys, mutta se herätti. Ambulanssin perässä ajaessa ehti miettiä kaikenlaista ja yhtäkkiä elämä eteni hyvin konkreettisesti hetki kerrallaan. Ja se pahin järkytys iski vasta pari päivää tapahtuneen jälkeen. Mitä jos…
Elämä on hauras, jopa sen vahvimmankin.

Tästä tuli mieleen muutaman vuoden takainen samanlainen herätys kun löysin rinnastani muutaman sentin pitkän ja suht syvän “kraatterin”. Kun työterveyslääkäri valmisteli minua syöpäuutisiin, olo oli aikamoinen. Lapset olivat silloin tosi pieniä ja huoli raastoi rintaa. Ja miten kevyt olo olikaan tutkimusten jälkeen kun mitään ei löytynyt! Silloin iski myös kirkas ymmärrys siitä, että meillä on vain tämä yksi elämä. Aloin muokata elämää omannäköiseksi askel kerrallaan. Tuolla tiellä ollaan edelleen, mutta elämä tuntuu nyt omalta.

Tonttu oli unohtanut lapaset potkurin päälle.

Takaisin tähän hetkeen ja tunturiin. Joulun vietämme erittäin rennosti ja rauhallisesti kotosalla appivanhempien kanssa. Tunturi tuntuu olevan tosi täynnä tällä hetkellä, sen huomaa erityisesti rinteissä (siellä on viiletetty muksujen kanssa, ja on aivan ihanaa kun tyypit eivät ole enää niin pieniä vaan mamma saa pinnistellä että pysyy perässä!) ja kun käppäilee Hallan kanssa ja katselee jouluvaloista täyttyneitä mökkejä. Ihanaa!

Uusi Koti -lehti kävi tekemässä jutun meidän kodista johon Hans Koistinen otti kuvat. Oli tosi mielenkiintoista seurata ammattilaisia työssään ja päivä oli muutenkin tosi hauska, kiitos vielä Jorma ja Hans! Juttu ilmestyy tammikuun numerossa, sitä odotellessa!


Nyt toivotan kaikille lempeää ja rentoa joulua!