Kesäloma

Hyvinvointi
Auringonlasku mökkirannassa
Mökkirannan auringonlasku

Minulla on ollut lyhyt kahden viikon kesäloma, mutta se on tehnyt tehtävänsä ja on tuntunut paljon pidemmältä. Ekat kolme päivää otettiin lungisti kotosalla ja sitten ampaistiin lyhyelle kylpyläreissulle. Eka yö oltiin Nurmeksessa Bombassa ja täytyy sanoa, että se paikka oli ihana. Sopivan pieni ja intiimi meidän perheelle. Oli ihana istuskella ulkona järven rannalla lämpimässä porealtaassa lempeässä vesisateessa.

Bombasta ajoimme Vuokatin Katinkultaan. Sekin oli hauska kokemus, etenkin lapsille. Muuten ehkä liian iso ja täynnä jengiä meidän makuun 😀 Reissun viimeiseksi yöksi ajoimme Kajaaniin. Minulle ihana yllätys oli, että paikallisessa taidemuseossa oli Marjatta Tapiolan näyttely. Upeita töitä, ja oli mielenkiintoista päästä ihmettelemään niitä lähietäisyydeltä. Lempparia oli vaikea valita!

Marjatta Tapiolan työ Fragonard II

Kajaanissa vietimme päivän Manamansalon saarella. Hiekkarannat olivat ihania, mutta oli harmi, että itse tie saarella meni täysin metsässä eikä upeista maisemista päässyt nauttimaan. Ajoimme toisesta päästä saarelle ja toisessa päässä lossi vei meidät pois saarelta.

Manamansalon hiekoilla

Kajaanista ajeltiinkin jo kotiin ja muutaman tunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa Kemijärvelle vanhempieni mökille. Lyhyt reissu oli kiva ja erilainen. Tuli ajeltua sellaisilla seuduilla missä ei juurikaan tule käytyä.
Mökillä oli ihanaa, kuten aina! Oltiin oman perheen kesken ja otettiin erittäin lungisti. Nautittiin auringosta, uitiin, tehtiin ruokaa ja lettuja ulkona muurikalla ja kerättiin mustikoita. Vanhempien luona marjastus jatkui ja päästiin täyttämään pakastinta myös vatuilla eli vadelmilla.

Auringonlasku
Kesäyön kauneutta mökillä
Vanhat airot
Ajan patinaa
Muurikkaletut kuuluu mökille
Sorsan poika mökkirannassa
Mökkirannassa ui sorsan poikasia
Halla rakastaa mökkeilyä

Mökki sijaitsee lähellä Pyhätunturia joten yhtenä päivänä ajettiin sinne kiipeämään tunturin päälle. Reissu meinasi mennä marjojen syömiseen, mutta ylös päästiin.

Pyhätunturi
Mustikka
Vadelma
Pyhätunturi

Pyhältä löytyi myös meille uusi tuttavuus: Huttu-Ukon taidereitti. Lyhyt reitti lähtee huipulta ravintola Tsokan tuntumasta ja on näkemisen arvoinen! Luomukset sinne on tehnyt pelkosenniemiläinen Tapio Uusitalo. Pöllöt olivat aivan mielettömiä ja jäimme pohtimaan, että pitäisikö Tapiolta tilata pari meidänkin pihalle.

Lapset palasivat kouluun keskiviikkona ja me vanhemmat olemme nauttineet muutaman tunnin omasta ajasta.
Syksylle on jo jotain uusia suunnitelmia. Kuntta pitäisi tilata ja laittaa paikoilleen pihalla ja tulipaikan tulisija odottaa vielä asennusta. Kesä on ollut upea, mutta on myös ihanaa kun tulee syksy! Tulisipa siitä kuiva ja aurinkoinen!

Sumu tekee kaiken niin kauniiksi. Tässä näkymää takapihalta tunturin suuntaan.

40 and fab?

Hyvinvointi
40 vuotta. Ihanat työkaverit Verkkoasemalta yllättivät kukkalähetyksellä <3

Hell, yes!
Meillä tulee kummallakin mieheni kanssa tässä kuussa 40v. täyteen. Suunnitelmissa oli isot synttärit+tuparit, mutta ne bileet sai toistaiseksi unohtaa. Niinpä juhlimme perhepiirissä tänä viikonloppuna. Raksahaalari ripustettiin hetkeksi naulaan ja pysähdyttiin kilistelemään ja herkuttelemaan. Ihanat kakut tilasin paikallisesta Petäjälammen Herkusta.

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä? Olen miettinyt tuota viime vuosina seuratessani ystävieni synttäreitä. Hirveän moni ei ole ollut siitä ylpeä. Onko 40 joku rajapyykki, minkä ylittäessä on virallisesti vanha tai ainakin keski-ikäinen? Tai tuleeko silloin summattua menneitä vuosia ja jos ei ole tyytyväinen näkemäänsä niin ahdistaako vanheneminen? Onko iällä väliä?

40v.

Isäni halatessa minua totesin hänelle, että nyt ymmärrän sen kun ihmiset sanovat, etteivät tunne itseään ikäisekseen. En minäkään. Joskus nelikymppinen kuulosti ikälopulta. Nyt eräs viisas ystäväni sanoi minulle (mummoaan lainaten), että minulla on vielä 10v. harjoittelua, sitten vasta elämä alkaa. Ja tuo mummu eli 5kk vajaa 100 vuotiaaksi!

Muistan joskus parikymppisenä Barcelonan biitsillä ihastelleeni paikallisia n. 40v. naisia. Heidän masuistaan näki, että ne olivat kantaneet ympärillä leikkivät lapset, mutta ne naiset olivat piru vie upeita! Heistä kumpisi sellainen seesteinen itsevarmuus, ja painoin sen kuvan mieleeni. Jos olen hitusenkin sitä mitä ne guapas, niin hyvin menee 🙂

Champagne lover

Totta kai itsekin pysähdyin summaamaan elettyjä vuosia. Paljon on tullut tehtyä ja nähtyä ja olen tosi kiitollinen siitä, että nuorena tajusin nauttia elämästä; juhlia, rentoilla, matkustella ja viettää paljon aikaa ystävien kanssa. Olen kiitollinen kovaäänisestä sydämestäni joka ohjaa minua oikeaan suuntaan. Olen kiitollinen lapsistani. Olen kiitollinen Tuomaksesta ja kaikesta mitä yhdessä ollaan jo ehditty. Viimeiset vuodet ollaan tehty tosi paljon kaikkea. Tänä kesänä uusi koti tulee kutakuinkin valmiiksi kun piha valmistuu. Seuraavat 10v. voisivat olla omistetut elämästä nauttimiselle.

Ei se ole niin vakavaa <3

Miltä sinusta vanheneminen tuntuu? Oletko ylpeä siitä missä olet vai ahdistaako se? AJankulua ei voi muuttaa, mutta omia asenteita ja pölyttyneitä uskomuksia voi. Avaa siis se shampanja ja kilistele itsellesi!

Unelmia ja haaveita

Hyvinvointi

Oon pohdiskellut kaiken muun lomassa unelmia ja haaveita. Kun jotain mieleistä on saavuttanut, on huomio kääntynyt kohti uutta. Joku voisi ajatella, että nykyään ihmiset ovat just tuollaisia, koko ajan jotain haluamassa eivätkä osaa olla kiitollisia siitä mitä on. Minusta unelmointi ja varsinkin unelma/haave/toive, jota kohden alan hissukseen mennä, ovat iso osa elämää. Mielestäni silloin mennään vinksalleen, jos unelmoinnin kohteet ovat koko ajan materiaan ja ulkonäköön liittyviä. Eivätkä unelmointi ja hetkessä eläminen sulje toisiaan pois.

Iän myötä haaveiden kohteet muuttaa muotoaan ja niin ne voivat tehdä myös matkalla kohti sitä haavetta. Sekin on täysin ok ja on tervettä hyväksyä, että oma mieli voi muuttua.

Tarviiko ihminen unelmia?
Kysyin blogin instassa ‘Onko sulla unelmia’.
96% vastasi ‘Totta kai’. Kaikilla ei siis ole.
Joskus on elämäntilanteita, jolloin kaikki voimat menee päivistä selviämiseen. Onko silloin tilaa unelmille?
Itseäni unelmat kannattelevat vaikeina aikoina.

Entä sitten työelämä? Täytyykö siellä koko ajan haaveilla eteenpäin menevästä urasta? Vai onko ok olla tyytyväinen siihen missä on? Jokin aika sitten juttelin erään yrittäjän kanssa, joka kertoi ettei hänellä ole yritykseen liittyviä unelmia. Se jotenkin pysäytti ja jäin pohtimaan sitä kauaksi aikaa. Olen aina jotenkin ajatellut, että jotta minä alkaisin yrittäjäksi, sen täytyisi olla minun intohimoon liittyvää. Muutoin minultakin unelmat katoaisivat.


Kaikki varmasti arvaavat ja useimmat tietävät, että pohjoiseen muutto on minulla yksi toteutunut unelma. Samoin viimeisimpänä joukkoon liittynyt Halla-koira. Olen haaveillut omasta lenkkikaverista toooooodella kauan. Mieheni on myös yksi täyttynyt unelma. Muistan, kun joskus nuorena Espanjassa asuessani istuin joissain lentokentällä ja katselin jotain kivan näköistä perhettä. Katselin perheen isää lasten kanssa ja mietin, että tuollaisen minäkin voisin joskus haluta. Sellaisen kanssa vietetään tänä kesänä 10v. hääpäivää ja yhdessä on saatu monta unelmaa toteutettua. Tuossa vieressä kaksi pelaa juuri Unoa.

Mistä minä nyt haaveilen? Kuvat varmasti antavat vinkkiä. Haaveilen siis, että minulla olisi enemmän aikaa maalaamiselle. Kun maalaan, tunnen jotain, mitä en tunne koskaan muulloin. Näen väläyksiä tauluista juuri ennen nukahtamista ja joskus ne pitävät minua hereillä. Yritän painaa kaiken mieleeni ja joskus kirjoitan niitä aamulla ylös. Kuva kuitenkin hälvenee mielestä harmillisen nopeasti.


Haaveilen myös, että voisimme perheen kanssa viettää kesän Italiassa. Joku ihana talo viinipeltojen keskellä. Olen jo sanonut perheelle unelmani ääneen eikä sitä kukaan vastustanut, päinvastoin. Työskentelemme mieheni kanssa kumpikin kotona, joten se puoli ei meitä pidättele Suomessa. Jospa maailmantilanne vielä rauhoittuu niin päästään tuokin unelma toteuttamaan.

Anna unelmille tilaa!

Alanvaihto – minun polkuni

Hyvinvointi
Kotikonttori on toistaiseksi ruokapöydän ääressä.

Olen pitänyt taukoa blogin puolella ja suurin syy on oikeastaan ollut kuvankäsittelyohjelman puuttuminen. En ole vieläkään ehtinyt sellaista itselleni asentaa, mutta ajattelin että kännykkäkuvat ja aiemmat, julkaisemattomat otokset ovat aivan buenoita tähän.

Somen puolelta moni onkin varmaan huomannut iloiset uutiset; sain mahtavan työpaikan oululaisesta digitoimistosta ja nyt ensimmäinen kuukausi on jo takana! Tänään halusinkin kirjoittaa omasta polustani ja siitä millaisia fiiliksiä ehtii tulla vastaan matkalla kohti omannäköistä työelämää. Asuinpaikka on jo vaihdettu etelästä pohjoiseen ja ruuhkista metsän huminaan tunturin juurelle.

Tunturin päällä auringonlaskusta nautiskelemassa.

Kun rakkaat työt businessilmailussa loppuivat kuin seinään joitain vuosia sitten (yhtiö joutui Jenkkien pakotelistalle), jouduin pohtimaan mitä oikeastaan haluan tehdä. Hakea Finskille emännäksi? Se ei tuntunut tarpeeksi haastavalta ja toisekseen pienten lasten kanssa sellainen vuorotyö ei vain kutsunut. Ilmailu on silti aina rakas ja muistelen niitä vuosia todella lämmöllä ja rakkaudella ja olen kaikista niistä kokemuksista, käymistäni paikoista ja mielettömistä työkavereista kiitollinen.

Pelkkä myynti ei tuntunut omalta ja kuten luontevaa entiselle lentoemännälle on, viihdyin asiakkaiden parissa. Minua kiinnosti valtavasti myös digimarkkinointi ja samalla kismitti kun en tajunnut siitä juuri mitään. Luovuudelle annoin tilaa valokuvausopintojen aikana ja tuolloin kiinnostus digimarkkinointia kohtaan vahvistui. Sainkin itselleni harjoittelupaikan täällä paikallisesta mainostoimistosta. Korona toi kuvioon omat mausteensa ja oppisopimuspaikka muuttui työssäoppimiseksi. Eli virallisesti tuona oppimis- ja opiskeluaikana olin työtön.
Työtön. Se sana tuntui jäätävältä. Vaikka järki sanoi, että oppimisen myötä pääsen töihin, jotka minua oikeasti kiinnostavat, pidin itseäni epäonnistuneena. Miten lähes 40v. kahden lapsen äiti voi olla työtön!?!

“Työtön. Se sana tuntui jäätävältä.”

Mutta tiedätkö mitä? Tuo aika pakotti minut katsomaan itseäni peilistä ilman suojakerroksia ja titteleitä joiden takana lymyillä. Hyväksynkö itseni ihan vain tällaisena? Pidänkö itseäni arvokkaana? Olenko mitään ilman sitä työlokeroa? Olenko hyödyllinen ja tarvitseeko minun olla? Eikö tässä vaiheessa elämää kaiken pitäisi jo olla selvää? Kaikenlaista hassua pyöri päässä tuona aikana vaikka samaan aikaan olin innoissani kaikesta oppimastani.

Kuvissa hetkiä kännykällä ikuistettuna.

Opiskelu ja tuo erikoinen jakso elämässä kannatti, nyt teen haastavia töitä asiakkaiden parissa digimarkkinoinnin maailmassa. Entäs se kipuilu? Jatkoin sitä niin kauan kunnes olin käynyt läpi jokaisen typerän kysymyksen pääni sisällä ja todennut että olen aivan helvetin jees juuri tällaisena kuin olen. Tuona aikana minulla oli enemmän aikaa lapsille ja sain koulutettua koiranpentumme yhteiskuntakelpoiseksi. Kaikelle on siis aikansa. Vanha totuus, mutta se täytyy kokea itse.

Jos yhtään pohdit, että oletko oikealla polulla ja tyytyväinen siihen mitä teet, kannustan pohtimaan lisää. Minua se ei ainakaan jättänyt rauhaan ennen kuin tein asialle oikeasti jotain. Monet pitävät minua rohkeana kun teen näitä päätöksiä ja vaihdan suuntaa. Itse ajattelen asian niin, että on todella rohkeaa jäädä siihen mikä ei tunnu omalta. Se vie varmasti väärään suuntaan ja sinne apaattisena talsiminen se vasta rohkeaa onkin.

Mitä sinä tekisit jos et pelkäisi?
Tunnistatko muuten mistä kirjasta tämä kysymys on lainattu?

Tapionniemi

Polun valitsemisen sijaan,
mitäpä jos loisit aivan uuden?