Kun näkee uuden ihmisen, varsinkin sellaisen erilaisen kuin itse, hänet tekee mieli analysoida oman pään sisällä ja laittaa nopeasti tiettyyn lokeroon. Urakiituri, eräjorma, pienlapsiaikaan itsensä kadottanut äiti, pissis, puuma jne.
Tätä voi vielä jalostaa päänsä sisällä ja kehitellä kokonaisen elämäntarinan tuon uuden ja oudon tyypin ympärille. Useimmiten tämä tapahtuu jossain määrin paheksuen tai sitten suuresti kadehtien. Ihan niin kuin oikeasti voisimme sanoa yhtään mitään kenestäkään pelkästään ulkoisen habituksen perusteella. Kaikki on enemmän tai vähemmän olettamusta ja olettamus ei tunnetusti ole se paras apuri elämässä.
Miksi meillä on niin suuri tarve analysoida ja lokeroida toisiamme? Ehkä se tuo turvaa ja jonkinlaista hallinnan tunnetta uudessa tilanteessa. Ja miten hämmentävää onkaan kun oma olettamus menee aivan metsään! Täytyy myöntää, että itsellänikin olisi mennyt monta mahtavaa tyyppiä ohi jos olisin vain uskonut omaan kolmen sekunnin pika-analyysiin heistä.
Toki toisinaan on vain hauskaa ajanvietettä kuvitella millaista elämää joku kiinnostavan näköinen tyyppi elää ja millaisia hänen ystävänsä ja kotinsa ovat.
Naisellisuudesta
Etelässä asuessani ihmiset tunsivat minut parhaiten suht huoliteltuna. Entisenä yksityiskoneen lentoemäntänä huoliteltu olemus kulkee mukanani aina jossain määrin, mutta uskon, että se on ollut kuitenkin mukanani jo syntymästäni saakka.
Kuusamoon muuton myötä monet työvaatteet ovat jääneet pukupusseihin ja tilalle on tullut enemmän ulkoiluvermeitä. Olen täysin sinut sekä meikattuna ja koruja kilisten kuin eräpirkkona lippis päässä. ”Ihan kaupunkilainen ja ihan maalainen, paikasta riippuen” kuten ihanat Hanna Brotherus ja Mikko Kuustonen itseään kuvailevat tuoreessa Avotakan jutussa.
Naisellisuus on iso osa minua ja myönnän että ikävöin toisinaan päiviä jolloin sain sipsutella korkkareissani pitkin Helsinkiä. Pyrin kantamaan naisellisuuteni ylpeänä ja toivon, etten enää koskaan olisi vähemmän mitä oikeasti olen vain miellyttääkseni ja nostaakseni muita. Ethän sinäkään?
Lasteni edessä en ikinä puhu omasta enkä muiden ulkonäöstä tai luonteesta halveksuen ja toivon antavani heille kasvatuksen, josta he saavat terveen itsetunnon. Lapset hyväksyvät mukisematta sen, että jokainen meistä on erilainen, mutta miksi se on meille aikuisille haastavaa?
Palasin juuri kaupungista takaisin metsän reunalle. Enimmät korut hyllylle ja kun sade vähän hellittää, vedämme koko perhe kumpparit jalkaan ja lähdemme lompsimaan viereiselle suolle. Mihin lokeroon tänään hyppäisin?
Eräpirkko kuva: Keijo Lehtimäki