Olen pitänyt taukoa blogin puolella ja suurin syy on oikeastaan ollut kuvankäsittelyohjelman puuttuminen. En ole vieläkään ehtinyt sellaista itselleni asentaa, mutta ajattelin että kännykkäkuvat ja aiemmat, julkaisemattomat otokset ovat aivan buenoita tähän.

Somen puolelta moni onkin varmaan huomannut iloiset uutiset; sain mahtavan työpaikan oululaisesta digitoimistosta ja nyt ensimmäinen kuukausi on jo takana! Tänään halusinkin kirjoittaa omasta polustani ja siitä millaisia fiiliksiä ehtii tulla vastaan matkalla kohti omannäköistä työelämää. Asuinpaikka on jo vaihdettu etelästä pohjoiseen ja ruuhkista metsän huminaan tunturin juurelle.

Kun rakkaat työt businessilmailussa loppuivat kuin seinään joitain vuosia sitten (yhtiö joutui Jenkkien pakotelistalle), jouduin pohtimaan mitä oikeastaan haluan tehdä. Hakea Finskille emännäksi? Se ei tuntunut tarpeeksi haastavalta ja toisekseen pienten lasten kanssa sellainen vuorotyö ei vain kutsunut. Ilmailu on silti aina rakas ja muistelen niitä vuosia todella lämmöllä ja rakkaudella ja olen kaikista niistä kokemuksista, käymistäni paikoista ja mielettömistä työkavereista kiitollinen.

Pelkkä myynti ei tuntunut omalta ja kuten luontevaa entiselle lentoemännälle on, viihdyin asiakkaiden parissa. Minua kiinnosti valtavasti myös digimarkkinointi ja samalla kismitti kun en tajunnut siitä juuri mitään. Luovuudelle annoin tilaa valokuvausopintojen aikana ja tuolloin kiinnostus digimarkkinointia kohtaan vahvistui. Sainkin itselleni harjoittelupaikan täällä paikallisesta mainostoimistosta. Korona toi kuvioon omat mausteensa ja oppisopimuspaikka muuttui työssäoppimiseksi. Eli virallisesti tuona oppimis- ja opiskeluaikana olin työtön.
Työtön. Se sana tuntui jäätävältä. Vaikka järki sanoi, että oppimisen myötä pääsen töihin, jotka minua oikeasti kiinnostavat, pidin itseäni epäonnistuneena. Miten lähes 40v. kahden lapsen äiti voi olla työtön!?!

Mutta tiedätkö mitä? Tuo aika pakotti minut katsomaan itseäni peilistä ilman suojakerroksia ja titteleitä joiden takana lymyillä. Hyväksynkö itseni ihan vain tällaisena? Pidänkö itseäni arvokkaana? Olenko mitään ilman sitä työlokeroa? Olenko hyödyllinen ja tarvitseeko minun olla? Eikö tässä vaiheessa elämää kaiken pitäisi jo olla selvää? Kaikenlaista hassua pyöri päässä tuona aikana vaikka samaan aikaan olin innoissani kaikesta oppimastani.

Opiskelu ja tuo erikoinen jakso elämässä kannatti, nyt teen haastavia töitä asiakkaiden parissa digimarkkinoinnin maailmassa. Entäs se kipuilu? Jatkoin sitä niin kauan kunnes olin käynyt läpi jokaisen typerän kysymyksen pääni sisällä ja todennut että olen aivan helvetin jees juuri tällaisena kuin olen. Tuona aikana minulla oli enemmän aikaa lapsille ja sain koulutettua koiranpentumme yhteiskuntakelpoiseksi. Kaikelle on siis aikansa. Vanha totuus, mutta se täytyy kokea itse.

• 

• 

• 

• 

Jos yhtään pohdit, että oletko oikealla polulla ja tyytyväinen siihen mitä teet, kannustan pohtimaan lisää. Minua se ei ainakaan jättänyt rauhaan ennen kuin tein asialle oikeasti jotain. Monet pitävät minua rohkeana kun teen näitä päätöksiä ja vaihdan suuntaa. Itse ajattelen asian niin, että on todella rohkeaa jäädä siihen mikä ei tunnu omalta. Se vie varmasti väärään suuntaan ja sinne apaattisena talsiminen se vasta rohkeaa onkin.

Mitä sinä tekisit jos et pelkäisi?
Tunnistatko muuten mistä kirjasta tämä kysymys on lainattu?